Kännykäl kirjotan jotain paskaa

Tuntuu niin pahalta.

Ne joskus hävinneet tunteet kummittelee taas, ne ovat palanneet.

Oon puhunut yhden henkilön kanssa monena yönä. Kun puhun hänelle, olen avoin ja kaikki vaan tuntuu niin oikealta. Kun keskustelu loppuu, miut valtaa joku kamala tyhjyys heti. Se tuntuu niin pahalta.

Oom valvonut tosiaan viimesen viikon aamu neljään-viiteen. Olen puhunut hänelle. Nyt hän lähtee Turkkiin ja pelkään öitä.

Olin poikaystävälläni ja miusta tuntui pahalta..en tiedä. Olen huono tyttöystävä.

Tunteita monimutkaistaa vielä kolmas henkilö, joka on minulle kuin sisarus.

Voisiko joku auttaa..

If you don't understand my silence, you won't understand my words

Tunnen itseni lihavaksi. En uskalla liikkua, sillä pelkään jotain tapahtuvan. Joo ouota, sillä juuri liikkumalla en välttämättä olisi enää lihava. Pelkään vain että joku saa tietää.. Joku ymmärtää salaisuuteni. Kukaan ei kuitenkaan ole kysynyt miten voin tai mitä minulle kuuluu. Poikaystävä kyllä, mutta hänelle vastaan aina ''hyvää :)'' joten joo...

Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. En enää noudata ääniä päässäni. Minun oma tahto voittaa aina välillä, mikä toisaalta on hyvä (mikäli siis haluaisin ''parantua''), mutta kun en halua. Haluan kontrollin. Haluan sen kaiken turvallisuuden mitä saan näläntunteesta.

Tunnen olevani tyhmä. Koulu stressaa. Saan kymppejä, ja opettajat kehuvat. Mutta silti tunnen itseni tyhmäksi, en ole tarpeeksi. Jos teen virheen, ahdistun suunnattomasti.

En ole viillellyt pitkään aikaan. Taas pelkään että joku saisi tietää. 

Outoja pätkiä

Kuolema kutsui syliinsä kauniin ja happaman, viisaan ja nokkelan. Hän kutsui syliinsä kaikki ketkä sitä vähiten odottivat ja keitä jäätiin eniten kaipaamaan. Mutta kuolema ei kutsunut syliinsä enää heitä jotka sitä olisivat halunneet, mustat kaavut valtasivat kadut, surumielisten ihmisen ajatukset tukkivat ilmastointikanavat. Mielten sotajoukot taistelivat, toiset olivat heikompia. Kuolema ei kestänyt sotaa, joten hän lähti jättäen kaikki. Hän oli tehnyt ansan, jossa ihminen oli vankina oman päänsä sisällä.

Minun oli pakko lähteä kotoa. Pihalla oli synkkää, aamulla satanut vesi oli päivän aikana muuttanut tien pinnan luistinradaksi. Minä juoksin. Juoksin kunnes en enää jaksanut, ja sitäkin enemmän. Tuntui pahalta, kuulin kuinka äänet päässäni huutivat kuinka huono minä olen. En osannut vastata, juoksin lisää. Pyörryin tienreunaan, ei kukaan onneksi huomannut. Menin kotiin ja näin sänkyni. Olisin halunnut nukkua, mutta päätin tehdä punnerruksia. Aina yhden vielä.