Kuolema kutsui syliinsä kauniin ja happaman, viisaan ja nokkelan. Hän kutsui syliinsä kaikki ketkä sitä vähiten odottivat ja keitä jäätiin eniten kaipaamaan. Mutta kuolema ei kutsunut syliinsä enää heitä jotka sitä olisivat halunneet, mustat kaavut valtasivat kadut, surumielisten ihmisen ajatukset tukkivat ilmastointikanavat. Mielten sotajoukot taistelivat, toiset olivat heikompia. Kuolema ei kestänyt sotaa, joten hän lähti jättäen kaikki. Hän oli tehnyt ansan, jossa ihminen oli vankina oman päänsä sisällä.
Minun oli pakko lähteä kotoa. Pihalla oli synkkää, aamulla satanut vesi oli päivän aikana muuttanut tien pinnan luistinradaksi. Minä juoksin. Juoksin kunnes en enää jaksanut, ja sitäkin enemmän. Tuntui pahalta, kuulin kuinka äänet päässäni huutivat kuinka huono minä olen. En osannut vastata, juoksin lisää. Pyörryin tienreunaan, ei kukaan onneksi huomannut. Menin kotiin ja näin sänkyni. Olisin halunnut nukkua, mutta päätin tehdä punnerruksia. Aina yhden vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti