Kohta halkean. Ei edes ole mahdollista että söin niin paljon. Miksi söin? Sattuu joka paikkaan. Eilen illalla kun olin kirjoittanut tänne, äitini teki jotain torttuja.. En olisi halunnut syödä, mutta äiti käveli luokseni ja tunki käteeni tortun. Söin sen. Kävelin keittiöön, söin toisen, kolmannen, menin laskuissa sekaisin..
Jos alan syödä olen kuin robotti joka vain kävelee ruoan luokse ja ahtaa kaiken sisäänsä. Ei ole kai mahdollista syödä vain vähän, tai jos syön ''vähän'', muuttu käsitys vähästä todella nopeasti. Viisisataamiloonaa torttua ei ole vähän! Ei todellakaan.
En uskalla mennä vaa'alle, sillä pelkään sen näyttämää lukua. Olin onnellinen kun viimeeksi tapasin tuon valkoisen ja mekaanisen ystäväni, se oli silloin vielä ystäväni. Nyt olen itse pilannut kaiken noilla helvetin tortuilla. Vaaka ei ole enää ystäväni, kukaan ei ole. En halua nähdä ketään. Olen taas kuin virtahepo. Ei minuun voi mahtua niin paljoa ruokaa, ei vain voi, se ei ole mahdollista.
Minulla on kuumetta joten vanhemmat kieltävät liikkumisen, kaikki ruoka siis vain muuttuu läskiksi sisälläni.. En mene huomenna kouluun. Vaikka minulla ei olisi kuumetta en mene kouluun, en en en. Kukaan ei saa nähdä minua.
Minua ahdisti eilen illalla todella paljon, vielä enemmän kuin nyt. Istuin tunnin huoneeni nurkassa ja en uskaltanut nousta, sillä en halunnut nähdä itseäni peilistä. Välillä nousin ja katsoin olisiko Jumala armahtanut minua ja tehnyt minusta kauniin tai tappanut minut. Kumpaakaan ei ollut tapahtunut vaan näin aina itseni ja kamalat läskit jotka nauroivat minulle ivallisesti murtaen paloja jo kauan sitten kuolleesta itseluottamuksestani. Meinasin tehdä sen taas. Olisin halunnut tappaa itseni. Poikaystäväni puhui minulle ja ''piti minua kiireisenä'' joten en jäänyt yksin ajatuksieni kanssa.. Näytin hirveältä. Näytän nytkin. Päässä on pyörinyt eilis illasta asti vain yksi ajatus ''hyi läski, mene oksentamaan!''. Menisin ja oksentaisin jos osaisin. En vain osaa. Miksi minulle ei tule sitä refleksiä? Kaikki ruoka haluaa pysyä sisälläni ja tehdä minusta valtavan. Ihanaa...
Taaskaan ei kuvia...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti